Luin erästä blogia, jossa kirjoittaja pohti oman henkilöllisyytensä paljastumista ja siitä koituvaa haittaa: kuinka ihmiset voivat käyttää hänen sairauttaan hyväksi ja muutenkin hankaloittaa elämää. Aloin sit itsekin pohtimaan tätä samaa, koska en missään nimessä halua, että joku tuttuni tunnistaisi minut. Harva tuttuni lukee blogeja, mutta silti. Pelottaa miten joku voisi tietää angstauksestani ja miettiä aina tavatessamme häröilyjäni, eikä kertoisi siitä mitään. Toisaalta taas mua on helpottanut kirjoitella tänne. En tiedä. Tuntuu että ajatukset on taas ihan solmussa.

Eilen olin juhlimassa ja tuli extra kaloreita. Tänäänkin oon mussuttanut ihan yliluonnollisen paljon. Huomenna alkaa sit taas vahvasti 500kcal/päivässä. mun pitäs nimittäin pudottaa ensi viikon aikana yksi kilo pois enkä oikein tiedä miten se onnistuu. Alan turhautumaan. Huomaan kuinka nään painajaisia lihomisesta ja mietin koko ajan miten rumalta näytän. Biletys vaatteitakin valitessani ällötin itseäni. Kuinka mahani pursuaa ja näkyy vatsamakkarat tiukoissa paidoissa. Yök. Oikeesti itseinho on jotain sellaista mitä ei kestä. Silloin asialle on tehtävä jotain. Ja laihdutus on vastaus itseinhoni poistamiseen. Ajattelen läskejäni rikkaruohona, joka on pakko saada pois, jotta kauniit kukat näkyisi paremmin. Mielessäni ne kukat ovat kauniit luut ja lihakset. Ja nehän tulevat esiin vaikka henki menisi. Mikä voi hyvinkin olla mahdollista, jos en pysty sitten ajoissa lopettamaan. Mutta ei. Kyllä mää pystyn lopettamaan laihiksen kun ne näkyy. Varmasti.