Liikaa söin ja nyt on niin pulla olo. Kohta pitäs lähtee kavereiden kanssa baariin ja sieltäkin tulee lisää kaloreita. Ei luoja. Huomenna on onneks uus päivä. Mutta tiedän etten mitenkään oo voinut laihtua maanantaihin mennessä tarpeeksi... En vaan pysty hillitsemään itseäni. En tunne milloin oon kylläinen. Ahdan vaan ruokaa suuhun. Huomaan suunnittelevani jo huomista mässäily aikatauluani, että milloin olen yksin kotona. Omistan ruualle kaikki hetkeni. Silloin kun olen yksin niin mässään. Se on minun yksityinen hetkeni. Ja se lohduttaa mua. Se antaa mulle turvaa. On vaan ruoka ja minä. Ruoka, jota riittää eikä lähde pois. sitähän saa kaupasta lisää. Itseasiassa ruuan laadulla ei ole paljoo väliä. kaikki mikä maistuu hyvälle kelpaa. Leipä on ehdoton suosikkini. Siihen paljon voita ja juustoa ja suolakurkkua. Fantasioin siitä mitä kaikkea voin seuraavana päivänä syödä. Tiedän että tää on sairasta. Mutta kun oon tällänen enkä muuksi muutu vaikka kuinka yritän. Pikku hiljaa sitä alkaa tajuamaan, etten pääse BEDistä ikinä eroon. Ensin laihdutin ja sit kun lopetin laihiksen (kaikki alko kyttää, paino 47-48kg) ja yhtäkkiä huomasin saavani ahmimiskohtauksia. Addiktiosta toiseen. Todella ahdistavaa. Itseasiassa voin sanoa, että anoreksian kynnyksellä oli helpompaa kuin nyt. Itseinho ja etenkin epäonnistuminen lannistavat pahemmin kuin pakonomainen liikkuminen. Uskokaa vain.