Olen ollut erittäin masentunut. Itken iltaisin omaa saamattomuuttani ja oon saanut yhä useammin BED kohtauksia. En kestä itseäni. Olen yksinäinen, enkä kehtaa kertoa siitä kenellekään. Pidän kovasti yhdestä jätkästä ja musta tuntuu et sekin pitää musta. Mutta en silti saa tehtyä mitään sen eteen. En vaikka vasta viikonloppuna eräs puolituttu sanoi sen jätkän olevan vissiin kiinnostunut musta. En tiedä. Pelkään. Turrutan aistini tunnista toiseen syömällä. Syön niin pitkään kunnes mahaan koskee enkä pysty ajattelemaan mitään ruokamäärän jälkeen. Ja kun oloni hieman helpottuu ja aistit alkaa pelaamaan mätän ruokaa lisää. Vihaan tätä. Painoni on noussut taas. 55kg näytti vaaka. Hääpeän itseäni. Oikeasti tekisi vain mieli alkaa vetämään jotain joka auttaisi unohtamaan. Kuitenkaan rohkeuteni ei riitä vaan turvaan tuttuun ja turvalliseen tapaan : ahmimiseen. Tänään aloitin aamun syömällä lettuja. Ja mansikkahilloa. Ja sämpylää. Ja sipsiä. Nyt on aika turtunut olo. Tiedän että pitäisi mennä ulos lenkkeilemään tai hiihtämään. Sääkin näyttää olevan kaunis. En vain osaa iloita mistään. Olen surullinen. Katson ulos ja mitä näen? vain tyhjää. Ulkona ei ole mitään minulle. Vain loputtomia katuja ja onnellisia ihmisiä. Tekohymyjä. Pakko hymyillä ettei kukaan tajua jonkin olevan vinossa. Haluisin jonkun tietävän etten voi hyvin. Ehkä sitten kun onnistun joskus laihtumaan, joku tajuisi etten voi hyvin. Eikä minun enää tarvitsisi olla näin täydellinen. En vain jaksa enää. Huudan sisäisesti eikä kukaan kuule.